Kansi
HitIt!
NoMiss?
Info

Index


Internet Link Exchange

Paluu ratsastukseen

Siitä, miksi tytöt käyvät tallilla ja pyörivät hevosten ympärillä, on varmaan kirjoitettu jo väitöskirjojakin. Tuskin kukaan silti on osannut sanoa asiaa paremmin kuin Vimparin tallilla ratsastamassa käyvät Viivi ja Anu, molemmat kuudesluokkalaisia.
– Täällä on kivaa, he vakuuttavat yhdestä suusta.

Liisa Maria Ågren © Rosamondo Oy 12.10.1998

Tyttöjen äitien ikäpolvea edustava Helli oli ratsastamassa toista kertaa elämässään.
Hän oli tullut ratsastustunneille kahden lapsensa kanssa ja ihmetteli sitä, kuinka rankkaa hevosen selässä istuminen voikaan olla. Tunne siitä, että iso ja vahva eläin menee, minne sitä itse pyytää menemään, on upea. – Oli jännää havaita pystyvänsä hallitsemaan niin isoa otusta, Helli kertoo.

Parikymppiset Sanna ja Heidi ovat aloittaneet vanhan harrastuksen nyt uudestaan. Molemmat kehuvat Sanna Karppista, Vimparin tallin opettajaa, taitavaksi ja arvostavat pienellä tallilla saatavaa yksilöllistä opetusta.
Heidi käy Muhoksella Oulusta asti. Kumpikaan ei osaa sanoa, miksi tuli aloittaneeksi hevos-homman uudelleen. – Muutama kaverikin käy, ja sitten teki mieli tulla itsekin, Sanna kertoo.
Ratsastin itse ensimmäisen kerran yhdeksänvuotiaana ja notkuinkin sitten tallilla seuraavat viisi vuotta. Mieleen on jäänyt erityisesti New Forestin poni Just In Time, jota rakastin. Jasu oli valkea, mustaturpainen ruuna, jolla oli hankala luonne ja martignaalit, apuohjat, joiden laittaminen osoitti jo suurta hevosmiestaitoa. Pienelle tytölle (vieläkään en ole edes 160cm!) iso poni oli haaste. Oli tallilla toki vielä isompiakin hevosia, Mutsiksi ja Mulloksi sanotut entiset ravihevoset ja yksi suomenhevosorikin, mutta niiden selkään en koskaan uskaltanut. Ponin selästä maahan kun oli paljon lyhyempi matka pudota.
Lapsena hevosten kanssa touhutessa oli tärkeintä juuri se touhuaminen, hoitaminen ja tallilla pyöriminen. Nyt huomaa sitten, ettei siihen oikeaan ratsastustekniikkaan tullut kai juurikaan kiinnitettyä huomiota. Oikeastaan viiden vuoden kokemuksen jälkeen osaa todella vähän. Juuri siinä on varmasti perustavin ero lapsiratsastajien ja aikuisratsastajien välillä. Nyt haluaa kehittyä itse ja oppia perusasiat, istunnan ja avut kunnolla, temppujen aika tulee sitten joskus. Sitten, kun on oppinut pysymään satulassa ravissa ilman jalustimia ja kädet pään päällä... Onneksi Sanna on opettaja, jolla on juuri riittävästi kärsivällisyyttä selittää kaikki juurta jaksaen. Itse pitää sitten vain osata sisäistää, mitä tarkoittaa ‘oikea asento’. Muiden ratsastusta katselemalla voi oppia myös uskomattoman paljon; omaa suoritustahan ei voi nähdä samalla tavalla ‘ulkoa’.
Usein sanotaan, että ratsastus ei olisi kivaa, jos se olisi helppoa. Mene ja tiedä, kyllä seuraavana päivänä kivistävät lihakset tai se maahan tömähtämisen hetki saavat toivomaan, että asiat voisi tehdä helpomminkin. Mutta haasteellisuudessa on silti se juju; siinä, että oppii jotain, mikä on täysin erillistä kaikesta muusta, mitä päivittäin tekee.
Sitä paitsi hevosihmiset ovat hyviä ihmisiä; he välittävät. On pakko.
– Mistä tiedät olevasi todellinen hevosihminen?
– Kun kumppanisi tekee jotain kivaa, sanot ‘Hyvä poika/tyttö, ja taputat häntä niskaan.
– Miten hevosilla voi tehdä pienen omaisuuden?
– Aloittaa suurella omaisuudella.

poni
LIISA MARIA ÅGREN


© Rosamondo Oy